Kevään kehysriihi on nyt neuvoteltu ja sopimus tehty. Näin ainakin vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen mukaan, jos hänen blogimerkintäänsä (21.3) on uskominen. Hänen mukaansa ” talouden tasapainottamiseksi vasemmisto oli mukana tekemässä monia vaikeita päätöksiä, mutta saavutimme neuvotteluissa myös tärkeitä poliittisia voittoja.”
Näinhän se on, asioista sopiminen. Kaikki laittavat omat tavoitteensa pöydälle ja yhdessä sitten sovitaan asioista. Jokainen antaa hieman periksi omista tavoitteistaan ja sopu syntyy. Kirkko keskelle kylää.
Vasemmisto ja nyt tarkemmin Vasemmistoliitto on näihin päiviin asti ollut sopimusyhteiskunnan vankkumaton kannattaja. Itse asiassa voidaan sanoa, että koko vasemmisto on elänyt harjoittamastaan luotettavasta sopimisen kulttuurista.
Nyt julkisuudessa aprikoidaan, että älytettiinkö Arhinmäkeä käydyissä neuvotteluissa. Pidän asian vatvomista turhana. Arhinmäen kannalta katsottuna on huomattavasti tärkeämpää, että hän pysyy sellaisena sopimuskumppanina, johon voi luottaa.
Sopimuksissa on aina kaksi puolta. On omat vaatimukset ja kaverin vaatimukset. Ei ole reilua sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kehua omia saavutuksiaan ja sen jälkeen vaatia kaverin tavoitteiden uudelleen arviointia vetoamalla yleiseen oikeudenmukaisuuteen. Yleinen oikeudenmukaisuus olisi pitänyt muistaa sillä hetkellä kun sitä oli myymässä markkinavoimille.
Arhimmäellä on nyt ongelma, Vasemmistoliitto. Helsinkiläinen cityvihervasemmisto ja lapin perinteinen vasemmisto eivät toisiaan ymmärrä. Syykin on yksinkertainen – Lapissa ymmärretään mitä sopimuksen tekeminen on.